Kirkko Venäjän vallan alla

KIRKKO VENÄJÄN VALLAN AIKANA

Vuonna 1808-1809 käytiin Suomen sota, jonka takia Suomen alue siirtyi Venäjän Suuriruhtinaskunnan alueisiin. Vallitsevaksi uskonnoksi jäi silti luterilainen kirkko, mutta johdossa oli ortodoksinen Venäjän tsaari. Suomi oli jakautunut kahdeen uskontokuntaan: idässä olivat ortodoksit, lännessä luterilaiset. Ruotsin vallan aikana ortodoksit olivat olleet vähemmistöuskonto eikä heidän tarpeitaan oltu kunnioitettu tarpeeksi, mutta nyt Venäjän tsaari rakennutti Helsinkiin jopa kaksi upeaa ortodoksikirkkoa: Pyhän kolminaisuuden kirkko 1830-luvulla sekä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalin (Uspenskin katedraalin) 1860-luvulla.

Vuonna 1869 laadittiin kirkkolaki, joka antoi kirkolle oikeuden päättää omista asioista erottaen sen lopullisesti valtiosta. Ennen tätä kirkon tärkeät asiat päätti maan hallitsija, ensin Ruotsin kuningas, myöhemmin vuodesta 1809 eteenpäin Venäjän tsaari. Nyt ylin päätäntävalta oli papeista ja maallikoista koostuva kirkolliskokous. Kokouksissa päätettiin kirkon laeista ja tunnustuksesta. Siellä laadittiin aloitteet, jotka sitten esitettiin valtionpäivillä tsaarille, joka hyväksyi tai sitten ei hyväksynyt niitä. Vaikka siis kirkko sai oman päätäntävallan, ei sen suhde valtioon katkennut vaan valtiolla säilyi valvontavalta. Senaatti vahvisti kirkolliskokouksen tekemät päätökset viralliseksi. Kirkkolaki koski kuitenkin vain luterilaista kirkkoa. Laissa mainittiin että sai kuulua muuhunkin protestanttiseen tunnuskuntaan, mutta tunnustuksellista vaihtoehtoa ei lakitekstissä mainittu. Vuonna 1889 laadittiin eriuskoislaki itsenäisiin protestanttisiin tunnuskuntiin kuuluville kristityille. Tunnustuksetonta vaihtoehtoa ei laki tuntenut, piti kuulua joko luterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoon tai itsenäsiin protestanttisiin tunnustuskuntiin saadakseen virkatodistuksen, mikä vaadittiin opiskelupaikan tai valtiollisen viran saamiseen. Virallista asemaa ei myönnetty katollisen kirkon tai rekisteröimättömien tunnuskuntien kuten Vapaakirkkon ja Pelastusarmeijan jäsenille.

Kuten muuallekkin Eurooppaan, myös Suomeen saapui 1800-luvun puolenvälin tienoilla useita kristillisiä aatteita. Esimerkiksi Liberialismi vaati täyttä uskonnonvapautta. Vaatimuksena oli että luterilaisen kirkon rinnalle olisi luvallista perustaa uusia kirkkokuntia ja heillä olisi oikeus kokoontua hartaustilaisuuksinsa. Liberialistien vaatimusten takia sananvapaus, uskonnonvapaus ja kansalaisten kokoontumisvapaus nousivat puheenaiheeksi. Englannin mallia (maassa oli syntynyt lukuisia vähävaraisia ja syrjäytyneitä ihmisiä auttavia järjestöjä) seuraten Suomessa syntyi monia kristillisiä yhdistyksiä ja kansalaisjärjestöjä.

1880-luvulla Suomeen tuli Englannista vapaakirkollisia aatteita. Baptismin, metodismin ja vapaakirkollisuuden leviämistä edisti Suomessa ihmisten liikkuminen paikasta toiseen. 1880-luvulla Pohjanmaalla perustettiin baptistiseurakunta. Baptistit eivät hyväksyneet lapsikastetta vaan vaativat aikuisten uskovien kastetta.

Suomen metodistit perustivat ensimmäisen seurankuntansa Vaasaan vuonna 1881. He korostivat henkilökohtaista uskonratkaisua. Oikea seurakunta koostui juuri tuollaisen ratkaisun tehneistä eikä vain kirkkoon muodollisesti kuuluvista ihmisistä. Vapaakirkollisuus levisi aluksi rannikon ruotsinkielisen väestön parissa. Vapaakirkko arvosteli kirkon henkistä tilaa ja liian läheistä suhdetta valtioon. Aluksi Vapaakirkko pyrki uudistamaan kirkkoa, mutta vuodesta 1889 perustettiin kirkosta erillinen Vapaa Lähetys

1800-luvulla perustettiin lukuisia kirkoillisia ja uskonnolisia järjestöjä. Näiden järjestöjen toiminta oli pietismin hengessä sisälähetystä, jossa aktiivikristityt koettivat saada kirkosta vieraantuneita palaamaan uskoon. Kristillisiä seuroja olivat esimerkiksi vuonna 1811 perustettu Suomen pipliaseura ja Suomen Evankelinen seura vuonna 1817. Vanhin lähetyskerho oli vuonna 1859 syntynyt Suomen lähetysseura. Seura ei saanut työskennellä Venäjän keisarikunnan sisällä. Samoihin aikoihin haetun sisälähetysseuran lupa-anomus hylättiin useita kertoja. Suomen Evenkeliumisyhdistys näki päivänvalonsa 1873, Suomen Merimieslähetys vuonna 1875 ja Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys 1889. Venäjän keisarikunta katseli epäluuloisesti sivusta kun kristillisiä seuroja syntyi kuin sieniä sateella. Monet perustamisluvat evättiin useasti, vaikka monilla seuroilla oli johtohenkilöinä tunnettuja suomalaisia. Myös diakoniatyö eli Kristillinen auttamistyö heräsi 1800-luvulla Suomessa. Helsinkiin perusti Diakonissalaitoksen venäläinen aatelinen Aurora Karamzin (1808-1902). Diakonissalaitoksessa koulutettiin naisia kristilliseen palvelutyöhön.

Vuonna 1809, kun Suomi liitettiin Venäjään, täällä oli noin 2700 ortodoksisen kirkon jäsentä. Autonomian lopussa oli 25 000 ortodoksia. Venäjän tsaari Nikolai I arvosti syvästi valistushengen mukaisesti avaraa suhtautumista tunnustuskuntiin ja halusi säilyttää valtauskontona olleen luterilaisen uskon Suomen suuriruhtinaskunnassa. Vuoden 1809 Porvoon valtiopäivillä luterilaisen kirkon asema vahvistettiin. Luterilainen kirkko säilytti asemansa kansankirkkona, tosin johdossa oli ortodoksinen keisari. Seurakunnat yhdistettiin kunnallishallitukseen. Kansanopetus säilyi kirkolla. Seurakunta valvoi ja kontrolloi seurakuntalaisten oikeaa oppia ja köytöstä. Tätä aikaa on kutsuttu huoneentaulukristillisyydeksi. Muun muassa työpaikoilla oli huoneentauluja, joissa kehoitettiin oikeaan kristilliseen käytökseen. Papisto oli aiempina vuosisatoina ollut arvostettu sääty ja erosi tavallisesta säädystä. 1800-luvulle ja Venäjän vallan aikana herätysliikkeiden vaikutuksesta yhä useammat papit olivat talonpoikaista taustaa. Uuden sukupolven papisto oli useinmiten suomenkielistä ja suomalaismielisiä, pietismin vaikuttamia ja tavallisen kansan keskeltä nousseita.

Uskonnonvapaus kehittyi 1800-luvun lopussa kun vuonna 1889 säädettiin eriuskoisuuslaki protestanttisia kristittyjä varten. He saivat erota luterilaisesta kirkosta järjestäytyäkseen omikse kirkkokunnikseen ja saivat siinä samassa myös oikeuden valtion virkoihin. 1900-luvulle tultaessa, tarkalleen vuonna 1910 poistettiin pitkään vastustettu määräys ehtoolispakosta, jonka mukaan jokaisen luterilaisen tuli käydä ehtoollisella vuosittain ja saada tästä nimi kirkonkirjoihin. 6.12.1917 erosi Suomi niin kirkollisesti kun valtiollisesti Venäjän suuriruhtinaskunnasta itsenäistymisensä johdosta. Sen johdosta monet venäläisinä pidetyt asiat poistettiin, myös kirkolliset rakennukset kuten Hämeenlinnan ortodoksinen varuskuntakirkko vuonna 1923.

Suomalainen kirkkohistoria on kulkenut venäjän kirkkohistorian kanssa käsi kädessä 108 vuotta, vuodesta 1809 aina vuoteen 1917.

Antero Viljanen 10B